mä itken eikä kukaan kuule
mulla ei ole ketään kelle kertoa
koska kukaan ei
tule koskaan ymmärtämään
kuinka yksin oikeasti olen
eikä lohtua saa edes
vanhoista tutuista tavoista
wc-altaan huuhtominen
on kuin aplodeja korvilleni
siihen samaan vanhaan tarttuu
ja ajan kanssa turtuu
bussin kaiteilla roikkuu
hirttosilmukoita
höyhen lentää tuulessa
kaikki muistuttaa entisestä
vaikkei haluisikaan
ajan sairaalan ohi ja toivon
etten koskaan enää joudu sinne
mutta tiedän että tätä menoa
vietän siellä loppuelämäni
joka on liian lyhyt
mä lähdin taas keijujen tanssiin
eikä ruoka korvaa ystävää enää koskaan
vaan ainoastaan kipu ja tyhjyys
ne huutaa korvissa
hajoan
pala palalta sorrun
olen tyhjä kuori
joka yrittää
kaikin tavoin elää
muttei mitään ole enää
ei mitään mihin jäädä roikkumaan
ei mitään mikä muistuttaisi hyvästä
on vain usvaan hukkunut sielu
olen vankina omassa kehossani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti