huojun hiljaa paikallani
kuin tuuleen tarttuneena
pidättelen itkua
mun on kylmä
ja niin paha olla
kaikki tuntuu romahtavan niskaan
juuri kun luuli asioiden olevan kohdallaan
eikä kukaan ymmärrä
miksi huudan vasten tuulta
miksi käperryn illan syliin
puolimaratoni päivän liikunnaksi
ei tunnu olevan edes tarpeeksi
raiteiden kolina sillan alla
lohduttaa kaipuuta pois
en voi pysäyttää itseäni enää
ehkä kaksi päivää kaduttaa
koko lopun elämää
mutta sokeana pyristelen eteenpäin
joka hetki kasvan pienemmäksi
ja odotan sitä kuin kuuta nousevaa
kun vaaka ei enää ivaile minulle
mutta kuitenkin
rakastan itseäni
päivä päivältä vähemmän
enkä kohta enää
jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti